Tekstinäytteet romaanista Kirkkaat päivä ja ilta

IMG_9606

Sinä päivänä kun Iida tapasi Eliaksen, häntä puri kyy.

Oli hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Sirkat sirisivät heinikossa ja aurinko valui taivaalla kuin sula voi. Iida oli oikaisemassa heinikkoisen aukean poikki takaisin pihaan.

Hän ei katsonut jalkoihinsa, hän katsoi eteensä. Siellä se oli, hänen uusi kotinsa, pieni valkoinen kansakoulu jonka toisen päädyn asuntoon hän oli vastikään muuttanut saatuaan koulusta ensimmäisen opettajanpaikkansa. Tänään hän oli kävellyt lähiympäristöä ristiin rastiin, löytänyt uimapoukaman kalliot ja villivadelmapensaat.

Samassa käärme napsahti sääreen.

Lääkekaapista löytyi vain kuollut kärpänen. Niitä oli kaikkialla, pitkin ikkunalautoja ja lattioita. (Miksi ne kuolevat aina selälleen? Edla oli joskus kysynyt Iidalta. Muita kysymyksiä olivat muun muassa: Miksi silmässä on joskus elohiiri yhtenään ja sitten taas ei pitkään aikaan? Jos nielaisee omenansiemenen, voiko korvasta myöhemmin kasvaa puun oksa?)

Iida kiirehti takaisin ulos, ja koska piharakennuksessa asuva vahtimestarikaan ei ollut paikalla, hän otti talon seinustalta jonkun siihen jättämän rikkinäisen polkupyörän ja lähti etsimään apua.                 

Hänellä oli savunsininen mekko ja hiussuortuva liimautunut poskeen kiinni. Pyörä helisi ajaessa, jalka tykytti. Iida polki koivukujalta tielle, hän polki jokaisen neuvon yli, pysy rauhallisena, vältä raajan liikuttelua, minkäs teet, toisinaan vaihtoehdot ovat vähissä.

Ja sitten hän tuli sillalle, ja sillalla tuli vastaan Elias, pitkänhuiskea vaalea olento, jonka housut roikkuivat löysinä vyötäröltä ja ryhti oli aavistuksen kumara kuten pitkillä ihmisillä usein on.

Iida pysähtyi miehen eteen hengästyneenä.

– Apteekki. Seerumia. Kyy pisti.

Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.

WP_003046

Hän tottui tuohon rikkumattomaan rauhaan. Isättömyydessä oli sitä paitsi myös etunsa: äidin oli huomioitava hänen tarpeensa vähän turhankin innokkaasti, jottei hän vain olisi tuntenut oloaan osattomaksi. Viljami taas yritti käyttäytyä niin ettei aiheuttaisi ylimääräisiä ongelmia, eikä kukaan varmaankaan olisi uskonut, miten synkkiä ajatuksia hänellä yhdessä vaiheessa oli.

Hänhän oli sitä leppoisaa tyyppiä joka tuli toimeen kaikkien kanssa ja joka luokkaretkellä otatti itsestään valokuvan ilmatorjuntatykki haarojensa välissä. Häntä ei valittu liikuntatunneilla joukkueisiin viimeisinä. Hänen ei tarvinnut kärsiä suosion puutteesta. Ja tytöt olivat jostain käsittämättömästä syystä hakeutuneen hänen seuraansa jo päiväkoti-ikäisestä.

Edes hänen nimeään ei väännelty, toisin kuin niiden jotka olivat oman itsensä karikatyyrejä, kuten Taso-Olli joka rakensi itselleen monen vuoden ajan erikoista pyörää liekinheittimineen kaikkineen (pyörä päätyi lopulta urheilumuseoon) tai Smetanaksi kutsuttu valkotukkainen Simo joka kerran ui laskevan auringon värjäämässä vedessä ja rannallaolijat tajusivat sen näyttävän borssikeitossa kelluvalta smetanamöykyltä.

Se että Viljami oli pelkkä Viljami, ilman väännöksiä, lempinimiä tai ylipäätään useampia etunimiä, tuntui selkeältä ja arvokkaalta. Viljami Valo. Henkilö joka astuu elämän näyttämölle oikeana hetkenä ja sanoo oikeat sanat.

Koulussa Viljami pärjäsi pänttäämättä. Koulun jälkeen hän pääsi Reserviupseerikouluun jonka otti kuntoilun ja veljellisen kanssakäymisen kannalta. Armeijan jälkeen hän tiesi hakevansa Pelastuskouluun ja runnoi itsensä ensi yrityksellä sisään. Hän ei viettänyt epätietoisia vuosia joiden aikana olisi eksynyt Nepalissa tai astunut Afrikassa merisiilin päälle. Pelannut rahansa. Hän ei koskaan edes kussut kännissä kenenkään stereoihin.

Pienenä Viljami leikki yksin muovisotilailla karvalankamatosta muotoilemassaan maisemassa tai makasi katolla tähtikirkkaana iltana ajatellen koiraa avaruudessa (lempinimet Pikku Kirppu ja Sitruuna). Ja nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, Viljami kaipaa jotakuta näin kipeästi, soittaisi isälle jos voisi.

WP_002247

Kauniit kädet, viisaannäköiset. Vuosia myöhemmin Edla seisoo takahuoneen valonkajossa annostelemassa pulveria pieniin paperisiin tuutteihin. Hän pitelee niitä sormissaan tottuneesti, hän on taittanut niiden kärjet peukalolla ja sujauttaa sisään lusikallisen, taittelee suun kiinni, prässää kynnellään, sitten seuraava, kädessä kymmenen tuuttia samaan aikaan, vatsapulveria, yskänpulveria, kuumepulveria, Edla on sekoittanut ne morttelissa, salisyylipulverin punninnut käsivaa’alla, kädet tietävät mitä tekevät, viisaat kädet, näppärät sormet, vuodet kuluvat kulumistaan ja Edla seisoo takahuoneen valonkajossa annostelemassa pulveria.

Pöly leijuu hopeisena pilvenä Edlan ympärillä, ja kaikki on kevyttä, surukin, sen voi puhaltaa ilmaan ja se sataa kimaltaen alas. Edla annostelee pulveria kuin surua, vähän kerrassaan, niin sen kestää. Ja vuodet vaihtuvat toisiin ilman että Edla vanhenee päivääkään.

Mainokset